Minne kadotin sinut?

Olen aloittanut tänne kymmenkunta postausta, joita en ole kuitenkaan ikinä julkaissut. En tiedä miksi. Häpeänkö omia ajatuksiani? Omaa suruani ja kun se ei mene ohi? Joku pääni sisällä sanoo ettei näistä kuulu puhua ääneen. Suru pidetään itsellä, ei rasiteta sillä muita. Ehkä jaetaan vain lähimmille, tai terapeutille, ei kuitenkaan kaikelle kansalle. Heikkouksiaan ei kuulu jaella kaikelle kansalle. En tiedä siis, jotain vastaavaa kai pyörii päässä kun en uskalla julkaista. Ja silti tarve jakaa herkimmätkin ajatukset on kova. Tiedän ettei kaikilla surevilla ole näin, toiset haluavat pitää tuntonsa ominaan, ja heillä on siihen oikeus. 

Lapseni on kuitenkin kuollut. Hän oli täällä kerran. Pienen hetken, mutta hänelle kokonaisen elämän. Hän oli olemassa ja hän on edelleen minulle olemassa joka ikinen hetki. Kannan häntä sisälläni joka hetki, vaikken aktiivisesti ajattelekaan 24/7. En voi häntä koskettaa, en näe hänen kasvavan, en kuullut hänen koskaan sanovan ensimmäistä sanaansa, tai kutsuvan minua äidiksi. 

Huomaan että olen vuoden mittaan lähtenyt avoimuuden tielle. Avaan siis nytkin aihetta, josta ei yleisesti puhuta kovin avoimesti mielestäni. Kyse on uskosta. En ole koskaan ollut kovin uskovainen. Olen sellainen ihminen etten voi uskoa sellaiseen, johon en ole saanut mitään konkreettista todistetta. En ole saanut vahvaa merkkiä Jumalan olemassaolosta, en ole kokenut valaistumista tai miksi sitä sanotaan. Olen kuitenkin mieleltäni aina avoin, en kiellä etteikö Jumalaa voisi olla. Jos saan tarpeeksi selkeän merkin, saatan uskoa vahvemmin. 

Olen etsinyt merkkejä Eliaksen diagnoosin ja kuoleman jälkeen aktiivisemmin. Olen yrittänyt rukoilla, mutta tuntuu kuin puhuisin ilmalle. Tulee tunne, että jos joku jossain on niin Hän ei välitä minusta sen vertaa että näyttäytyisi. Ehkä olen vähän huonompi kristitty kuitenkin, ehkä Hän välittää enemmän niistä jotka Häneen uskovat ehdoitta.

Mutta Eliaksen kuoltua on kuitenkin vahva tunne, että hän on jossain vielä, "taivaassa" tai mikä se paikka ikinä onkaan. Hänen on pakko olla, koska eihän hän ole voinut vain lakata olemasta? Pieni tärkeä poika, niin hieno ihmisen alku, joka ei saanut mahdollisuutta. Täytyyhän hänen jatkaa jossain muualla? 

Se että uskon Eliaksen olevan jossain tuo lohtua. Että hän on jossain paremmassa paikassa, uskon että hän on siellä jossain mistä hän on tänne alunperin tullutkin. Kotonaan. Rakkaiden ympäröimänä, tuttujen sielujen kanssa. Sitten tullaan siihen, että onko hän enemmän kotonaan siellä kuin täällä? Toivottavasti, hänen kannaltaan. Toivon totta kai että hänen on hyvä, missä ikinä onkin. Ehkä näemme vielä joskus. 

Siihen voi toki mennä vaikka 60 vuotta, jopa enemmänkin jos oikein pitkäikäiseksi alan. Odottaako vauvani minua vielä silloin? Nämä Eric Claptonin sanat (Tears in Heaven) ovat koskettaneet kovasti, tätä olen itsekin pohtinut: 

”Would you know my name?

If I saw you in heaven

Would you be the same?

If I saw you in heaven”

Jos joskus näen pikkuiseni vielä, olenko hänelle vielä äiti? Muistaako hän miten paljon häntä rakastin? Olenko hänelle erityinen vielä siellä toisessakin paikassa, jos sellainen jossain on? Voidaanko jatkaa siitä mihin jäätiin? Näenkö hänet joskus terveenä ja onnellisena, täysissä voimissaan? Vai onko se paikka mihin kuolleet menevät, edes sellainen jossa tällaisilla asioilla enää on merkitystä? 

Nämä on kysymyksiä, joihin ei kukaan voi minulle vastata. Tämä on syy miksi toivoisin uskovani Jumalaan kunnolla. Voisin on levollisemmin mielin, että näen lapseni vielä joskus. 

Villapaidan kutominen Eliakselle mukaan hautaan oli itselleni merkityksellinen työ. Se valmistui viikkoa ennen kuolemaa. En osannut vielä aavistaa silloin, että se aika olisi niin lähellä... Sanat paitaan tuli sydämestä, sillä hetkellä kun ne päätin, niin pääsi kyllä kyyneleet ulos. Toivottavasti hänestä joku siellä pitää huolta ❤️ 

Muutama asia, jotka ovat tuntuneet merkityksellisiltä, ihan kuin Elias olisi yrittänyt viestittää äidille että ”täällä olen”:

💙 Eliaksen 1v syntymäpäivänä seisoessani reilun metrin päässä hänen seinällä olevasta isosta taulustaan, sen toinen kulma irtosi seinästä, ja se jäi kallelleen roikkumaan seinälle. Siihen asti se oli 10kk ollut paikoillaan ilman ongelmia. 

💙 Pari päivää Eliaksen 1v syntymäpäivän jälkeen huomasin, että perhonen oli kuollut ja kiinnittynyt vaatehuoneen seinään. Seinän toisella puolella täysin samassa kohtaa oli Eliaksen sänky silloin kun hän täällä vielä oli. Perhonen pysyi seinässä pitkälle tähän syksyyn asti, kunnes pari viikkoa sitten huomasin sen pudonneen.

💙 Viime viikolla haudalla käydessäni näin kun kauempana puussa oli orava joka naksutteli minulle, katseli suoraan päin. Jätin sille pähkinöitä Eliaksen haudan viereisen puun juurelle ja siirryin kyykkyyn parin metrin päähän. Orava juoksi saman tien pähkinöille, otti yhden suuhun ja hyppäsi minua kohti. Se söi pähkinän siinä reilun metrin päässä ja katsoi silmiin. Sitten naksutteli ja haki lisää pähkinää ja hyppi sitten välillä puuhun ja välillä siinä maassa hääräsi. Kovasti se naksutteli ja katsoa mua silmiin lähes koko ajan. (Ehkä se oli kesy orava, ja osasi jo odottaa että tuon ruokaa, mutta tämä tuntui silti ihmeelliseltä ja tärkeältä.)

💙 Ensimmäinen tällainen asia jonka ole  kokenut jonkunlaisena merkkinä, oli helmikuussa, kuukausi Eliaksen kuoleman jälkeen, hautajaisia edeltävänä iltana. Meidän takapihalle ilmestyi valtavan selkeät revontulen, en ikinä elämässäni ole nähnyt mitään sellaisia, enkä tiennyt että näillä leveyspiireillä voisi edes näkyä. Kyllä minusta silloin tuntui, että Elias lähetti terveiset, että on päässyt perille ❤️‍🩹 

💙 Vielä yksi asia, joka voi tuntui joistakin hölmöltä, itsestänikin kyllä vähän tuntuu. Kävin keväällä erään suosituksesta meediolla, hyvin skeptisenä, mutta kiinnostuneena. Mutta hän vakuutti minut ensi hetkistä lähtien, tuntui kun hän olisi minut tuntenut, vaikkei oikeasti ollut ikinä minusta kuullutkaan. En pidä hänen sanojaan faktana, mutta täytyy sanoa että olen vaikuttunut hänen puheistaan, ja kuinka hyvin on osunut oikeaan. Muita hänen sanomisiaan en tässä avaa, ainoastaan sen mitä hän lyhyesti lopussa Eliaksesta sanoi: ”Elias näkyy hymyilevänä leikki-ikäisenä lapsena jolle on hampaat jo kasvanut. Hän päätti ja halusi syntyä juuri meille ja lähti takaisin mistä tulikin. Ja että siellä on tuttuja hänellä missä nyt onkin.” ❤️ 

Revontulet hautajaisia edeltävänä iltana

Mitä sulle kuuluu?

Se on kysymys, jota multa on kysytty paljon, ja josta olen kiitollinen kun sitä kysytään, mutta silti siihen on niiiin vaikea vastata joka kerta. Yritän tähän sitä vointiani nyt kuvailla.

Tavallaan voin ihan ok. Pinnalta.  Eliaksen kuolemasta on pian puoli vuotta. Mulle vakuuteltiin, että suru tulee muuttamaan muotoaan, ja niin se varmasti tekeekin, on jo nyt tehnyt. Mutta se suru ei laimene, ikävä ei laimene, se vaan tavallaan pehmenee. Sitten taas toisaalta se suru syvenee, tuntuu pahalta että joka ikinen päivä, jokainen kuukausi kasvattaa välimatkaa siihen kun Elias vielä oli sylissä ja hengitti, jokelteli ja hymyili. Joka kuukausi kaksi merkkipäivää; kun tulisi kuukausi ikää lisää, ja myös kun tulee kuukausi lisää kuolemasta, joka kuljettaa Eliasta aina vaan kauammas. Se ei helpota mitä enemmän aikaa meidän väliin tulee. Tavallaan päin vastoin.

Tyhjä syli -kuvaus @ValokuvausSanniK

Olen googlettanut, kuinka nopeasti ruumis hajoaa haudassa. Pehmeät kudokset 3-4 vuotta, luut 10-15 vuotta. Viimeksi eilen kun istuin haudan vieressä, mielessäni yritin nähdä maan läpi miltä Elias näyttää. Onko arkku ehjä. Onko hän huonossa asennossa, vai pysynyt siinä samassa johon hänet itse asettelin. Onko lelu ja tutti vielä pään vierrellä, onko nalle kainalossa. Onko arkkuun päässyt jotain jo sisään… Näitä järjettömiä ajatuksia miettii, jotka vaan pahentaa oloa, mutta joita ei saa mielestä pois. 

Niin että miten mä jaksan… Mietin Eliasta paljon joka päivä. Paljon ja monta kertaa. Miljoona välähdystä päivässä ja myös pitempiä muistoihin uppoamisia. Joka ikinen päivä. Alkuun Eliaksen kuolema vei ihan kaikki mehut. Oli tosi tärkeää että pojat sai jatkaa päiväkodissa ja että itse sain vaan olla kotona. Silloin jo se että siivosin keittiön tai laitoin pyykit niin väsytti täysin. Niinpä makasin sohvalla lähes koko päivän. Kun halusin ajatukset muualle, katsoin Netfilixiä. Yritin töihinpaluuta vajaa 3kk kuolemasta, mutta en pystynyt, vaan lähdin kotiin melko pian ekana työpäivänä. Ja väsymys jatkui, ja se jatkuu edelleen. Kesä on tuonut tullessaan kuitenkin myös pirteyttä, hieman energiaa, valoa, iloa… Mutta huomaan silti olevani edelleen varjo entisestäni. 

Vihaan sanontoja ”jatkaa elämää” tai ”päästä yli”. En aio enkä halua päästä ikinä yli Eliaksen kuolemasta. Jatkan kyllä elämää, mutta haluan että Elias kulkee ajatuksen tasolla aina mukana. En aio jatkaa elämää niin ettei häntä ikään kuin olisi ollenkaan. Toki tiedän että se jatkuu ilman häntä konkreettisella tasolla, mutta en kestä ajatusta että hänet unohdettaisiin tai siivuttaisiin osana meidän perhettä ja elämää. Tällä hetkellä tunnen kipuilua siitä että elämää kuitenkin täytyy jatkaa, ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei ole suoranaisesti minua siihen painostanut, mutta silti tuntuu että se painostus tulee jostain ympäriltä, joka puolelta, vaikkei kukaan sitä ääneen sanokaan. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän tulee tunne että ihmiset ajattelevat, että nyt mun mieli alkaa varmaan tasoittua. Itselle siitä tulee vastareaktiona ns. hätähuutoja, että ”ei, mä olen vieläkin rikki! Mutta näkeekö kukaan?”

Töihin paluu ahdistaa. Se tuntuu, kuin joutuisin irtautumaan surustani ihan liikaa. Kahdeksaksi tunniksi putkeen viisi kertaa viikossa. En tiedä ymmärtääkö sitä kukaan, mutta se tuntuu kohtuuttomalta. Toisaalta tiedän että sekin asia tulee eteen ennemmin tai myöhemmin, koska töihin tietysti on vaan pakko mennä. Syyskuussa olisi nyt tarkoitus aloittaa. 

Olen tehnyt ajatustyötä paljon sen kanssa, että en enää tule palaamaan täysin entiselleni koskaan. Uskon että aika auttaa siinä että ilo vielä joskus löytää takaisin minuun. Mutta sisälläni on nyt myös suru ja se tulee elämään ilon ja onnen rinnalla aina, toivottavasti sulassa sovussa vielä joskus. Surusta en halua päästää irti, se on se jokin mikä mulla on Eliaksesta jäljellä, suru ja itku tuo Eliaksen aina lähemmäs. 

Tuntuu todella väärältä vastata tuohon otsikon kysymykseen että ”ihan ok” tai ”ihan hyvää”, vaikka se tavallaan pitääkin paikkansa. Mun ja meidän elämä jatkuu, mutta en mä nyt hemmetti viekoon voi hyvin. Mutta en tiedä aina miten muutenkaan kuvailisin sitä että meidän arki jatkuu, lasten elämä pyörii normaalisti, jaksan hymyillä, olen onnellinen seuratessani lasteni jalkapalloa tai urheilukoulua tai kun he leikkivät kavereiden kanssa, jaksan nähdä ystäviä ja olla heidän kanssaan suht normaalisti jne jne. Mutta se tunne sisällä etten ole itseni, en ole oikeasti onnellinen, multa on viety pois oma lapsi, eikä hän tule koskaan takaisin. Niin en ole ihan ok, vaikka toisinaan siltä tuntuu ja varmasti näyttääkin. En jaksa enää kiinnostua mistään ylimääräisestä, karsin elämästäni kaikkea mikä vie energiaani. Ei ole voimia ylimääräiseen. Toisaalta yritän jaksaa pitää kiinni niistä asioista jotka tuovat voimaa; lapset, lasten ystävät ja ystävyyssuhteet ja harrastukset, omat tärkeät ystäväni, läheiset, oma aika, omien juttujen tekeminen, musiikin kuuntelu... Toiveissa vielä olisi aloittaa jokin oma harrastus, ne kun on lasten myötä jääneet. En kestä aina ihmisten iloa, tai kestän, mutta se sattuu välillä. En kestä pinnallisuutta. Toisten onni ei ole minulta pois, ja siitä mun täytyy itseäni aktiivisesti muistuttaa. Haluan iloita muiden puolesta, koska jos en niin tee, se myrkyttää omaa mieltäni ja ihmissuhteita. 

@ValokuvausSanniK

Suru on ollut suurta yksinäisyyttä. Vaikka vertaistuesta on ollut suuri apu, niin tämä on silti ollut vain ja ainoastaan mun kokemukseni mun surusta, ja siinä olen ollut yksin. Onnekseni mulla on ympärillä ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet ja halunneet ottaa suruni vastaan, ja olleet läsnä. Tiedän ja tiedostan että se on heillekin raskasta, enkä tosiaan haluaisi olla näin pitkään taakaksi, mutta olen niin onnellinen kun olen saanut huomata että kyllä he jaksavat. Ja vaikkeivat jaksaisikaan niin ovat siinä silti. 

En osaa nytkään pukea tuntemuksiani tarpeeksi. Se on vaikeaa vaikka on aikaa sitä miettiä, ja siksi se on myös super vaikea kysymys kun kysytään mitä kuuluu, enkä haluaisi vastata että ihan hyvää kuuluu. 

Silti sitä saa edelleen kysyä 😃 Jatkan sitten vaan pähkäilyä että mitähän ihmettä taas vastaisi, jotta se vastaus pätisi vielä seuraavana päivänä tai edes parin tunnin päästä. Koska olo aaltoilee. Jos siinä hetkessä hymyilyttää, niin seuraavassa hetkessä ryvenkin jo ikävässä. Sellaista tämä on. Rämpimistä. Mutta siis kiitos kaikki ihmiset, jotka jollain tavalla olette kulkeneet mukana! Tutut ja tuntemattomat ❤️ Koska kaikki ihanat ihmiset ja heidän välittäminen ja empaattisuus ja kaikki sympatia - en tiedä missä olisin ilman niitä.

Spinaalinen lihasatrofia ruutupaperilla

Jos Eliaksen lääkäri joskus päätyisi tätä lukemaan, niin minulla olisi hänelle niin kummallinen pyyntö etten sitä kehtaisi ehkä edes pyytää. Haluaisin pyytää häneltä uuden kappaleen siitä ruutupaperille kirjoitetusta dokumentista, jossa ensi kerran luki ”SMA, Spinaalinen lihasatrofia, tyyppi 1”. Siihen ruutuvihon palaseen hän tämän heprealta kuulostavan diagnoosin minulle ylös kirjoitti, kun olin parin minuutin sisään varmaan viidesti kysynyt, että ”AMS? MS? MA? Mikä se taas oli?” 

En tiedä ymmärtääkö kukaan miksi pieni pala ruutupaperia, jossa lukee Eliaksen kuolemaan johtaneen sairauden nimi, voi olla tärkeä. Mutta on, tai olisi nyt. Hämärästi muistan että heitin sen roskiin jossain kohtaa kun se ajelehti potilaspöydälläni sairaalassa. Nyt olen sitä kaivannut, olisin halunnut sen Eliaksen kirjaan. Muistona ehkä myös tästä lääkäristä, jolle olen kovasti kiitollinen Eliaksen hoidosta. Ja muistona siitä hetkestä kun sylissäni nukkuvan 3 viikkoisen Eliaksen kello alkoi tikittää. Hänelle annettiin elinaikaa silloin 1-2-vuotta. Siinä hetkessä käteni alkoivat häntä silittää ja suojella ihan uudella tavalla. Muistan kuinka silitin selkää ja peppua samalla kun olin hiljaa ja nyökkäilin osoittaakseni että ymmärsin mitä olin juuri kuullut. Meidän erityinen matka alkoi siitä, ja siksi toivoisin että olisin säästänyt sen ruutupaperinpalan.

Tämä kuva otettu juuri sen jälkeen kun lääkäri oli
lähtenyt huoneesta ja kertonut Eliaksen diagnoosin.

En halua että Eliasta ajatellaan niin, että hän on yhtä kuin diagnoosinsa. Itse näen Eliaksen omana itsenään, pienenä tavallisena vauvana, jossa sairaus on vain ikävä sivuosa. Jos jotain tämä kaikki on itsellä opettanut (tai on opettanut kyllä paljonkin), niin mm. näkemään ihmisen sairauden tai vamman takana. Huomaan katsovani ihan jokaista vammaista tai sairasta ihmistä nykyään aivan uudella tavalla. En kuitenkaan halua myöskään peitellä sairautta tai työntää syrjään, ja siksi jostain syystä olen alkanut katua sen pienen paperin poisheittoa. Se oli jotenkin merkityksellinen paperi. 

Eliaksella oli siis Spinaalinen lihasatrofia, tyyppiä 1. SMA1. Sairaus jaetaan kolmeen (joidenkin lähteiden mukaan neljään) tyyppiin. Eliaksen sairaus oli vaikein vauvaiässä alkava muoto. Tyyppi 1 diagnosoidaan, jos oireet alkavat ennen puolen vuoden ikää, ja sitä vaikeammat oireet ovat, mitä aiemmin ne alkavat. Eliaksen oireet havaittiin jo muutama päivä syntymästä. Itse asiassa luulen, että ne oli olemassa jo melko lailla syntymästä lähtien. 

Tässä taudin kuvausta Lihastautiliiton sivuilta: 

"SMA (lyhenne sanoista spinal muscular atrophy) tarkoittaa selkäydinperäistä lihassurkastumaa. Kysymyksessä on hermoperäinen lihassairaus, jossa vika ei ole itse lihaksissa, vaan lihaksiin toimintakäskyjä välittävissä hermosoluissa. Selkäytimen liikehermosolut sairastuvat, eivätkä enää välitä aivoista tulevia toimintakäskyjä eteenpäin. Kun hermoyhteys lihakseen katkeaa, lihassupistus ei enää onnistu ja alun perin terveet lihassyyt vähitellen heikkenevät ja surkastuvat. Vain liikehermosolut sairastuvat, muut hermosolut ja elimet säilyvät terveinä. Aivoissa ei ole toimintahäiriöitä ja tuntoaistimuksia välittävät hermosäikeet säilyvät normaaleina. Taudin oireena on symmetrinen lihasheikkous. Vartalon lihakset ovat heikommat kuin raajojen lihakset. Alaraajat ovat heikommat kuin yläraajat. 

SMA1 on taudin vaikein, vauvaiässä alkava muoto. Oireet ilmenevät ennen 6 kuukauden ikää. Lapsi on aivan veltto eikä juuri liiku. Hän ei hallitse päätään. Itkuääni on hento, yskiminen heikkoa ja nieleminen vaikeaa. Lapsi ei opi koskaan istumaan tuetta. Tauti johtaa jo varhain hengitysvajeeseen ja viimeistään 2-vuotiaana väistämättömään kuolemaan, jonka välittömänä syynä usein on aspiraatiokeuhkokuume."

Tästä aiheesta olisi niin paljon kirjoitettavaa, ja tuntuu että sanani alkavat helposti rönsyilemään. Eikä kukaan jaksa lukea kilometripostauksia yhdeltä kertaa. Voisin kuitenkin kertoa Eliaksen oireista. Ensimmäiset oireet olivat totaalinen velttous sekä varhaisheijasteiden puuttuminen. Hyvin pian (puhutaan päivistä) tuli esiin myös epänormaali hengitys; hän hengitti pallealla, ja rintakehän muoto oli normaalisti poikkeava ns. kellomainen (kapea yläosasta). Parissa viikossa huomattiin, että nieleminen ei ole tehokasta, paino ei nouse, imu on heikkoa. Itkuääni oli heikkoa jo alkujaan, mutta tietysti ensin ajattelin, että onpas hänellä mukava hiljainen itkuääni, eikä sellainen hermoja hivelevä huuto. Mutta tietysti se sitten oli oire sairaudesta... Elias ei oikeastaan yskinyt ikinä, ei pystynyt. Nämä kaikki oireet tulivat todella varhain, ihan muutaman elinviikon sisällä. Ne myös etenivät Eliaksen iän myötä. Tuntuu välillä pahalta katsoa Eliaksen videoita, joissa hän on vain viikon tai parin ikäinen, joissa hän ei liikuta raajojaan ollenkaan. Ne makasivat suorina veltosti alustaa vasten. 

Eliaksen sairauteen ei ole parantavaa hoitoa. Lääkehoito kuitenkin on kehittynyt ihan lähivuosina, ja tähän on olemassa oireita hidastava hoito. Tämä lääke-asia on tässä kaikessa itselleni kaikista arkaluontoisin aihe, ja haluan sitäkin jossain kohtaa avata, mutta en nyt tässä postauksessa. Tässä lyhykäisyydessään tietoa Spinaalisesta lihasatrofiasta.

Tänään aamulla olen jo ehtinyt käymään aamulla haudalla, vein sinne tällä kertaa käpyjä sekä uuden kynttilän lyhtyyn <3 Eliakselle; äiti rakastaa sinua aina.  

Kuiskaan viestin, lähetän mukaan: Ei sinua rakas unohda kukaan

Hei vaan sinulle, joka olet löytänyt tämän blogin pariin. Puolivuotiaan poikani Eliaksen kuolemasta on nyt reilu 4 kuukautta. Vaikka tätä asiaa on käsitellyt jo todella paljon, ihan Eliaksen diagnoosista asti (josta on jo 9 kuukautta) niin edelleenkin tuntuu että ajatukset on vankina omassa päässä. Siksi ajattelinkin alkaa kirjoittaa asioita ulos, ja päädyin päiväkirjan sijaan julkiseen blogiin. Osasyynä, koska haluaisin ihmisten ymmärtävän kokonaisvaltaista surua, joka syntyy lapsen kuoleman jälkeen. Se tuntuu jollain lailla olevan tabu, ja asia jota ei saa muut "koskea", joten haluaisin antaa luvan puhua siitä, kuin mistä tahansa muustakin asiasta. Perinteistä päiväkirjaa Eliaksen elämästä olen kirjoittanut lähes koko hänen elämänsä ajan, mutta vaikka siinä on vielä sivuja jäljellä, niin ne tuntuvat tavallaan liian "pyhiltä" täyttää oman olon purkamiseen. Se kirja on tavallaan Eliaksen koko elämä. Olen myös jakanut  Eliaksesta todella paljon instaan, joka tosin on suljettu tili (lähinnä muiden lasteni vuoksi). Mutta koska koen, ettei Elias kärsi siitä, että hänen tarinansa tulee julki, niin en näe mitään haittaa siitä että tästä kirjoitan ja mm. jaan hänen kuviaan. Tiedän, että kaikki eivät pitäisi lapsensa kuolemasta julkisesti kirjoittamista niin luontevana, mutta itsestäni tuntuu, että näin myös pystyn konkreettisemmin pitämään Eliaksen täällä meidän kanssamme. Toivon jotenkin, että hänen tarinansa jäisi elämään, eikä katoaisi pois ja unohtuisi. 

En aio ottaa kirjoittamisesta paineita. Kirjoitan kun kirjoitan, jos edes kirjoitan. Tavallaan nyt kun tämä blogi on luotu, niin on alusta johon kirjoittaa juuri silloin ja siitä aiheesta kun hyvältä tuntuu. En myöskään aio kertoa Eliaksen tarinaa kronologisessa järjestyksessä. Kirjoitan aina hänestä, tai häneen liittyen, mutta juuri siitä näkökulmasta kun milloinkin minusta tulee ulos. Alkuun instagram tuntui hyvältä väylältä avata Eliaksen elämää, ja aion varmasti hänestä jatkossakin laittaa juttuja sinne, mutta ajan kuluessa on alkanut tuntua, että ehkä ihmiset eivät jaksa katsella suru-postauksiani päivästä toiseen. Tällä tavoin en pakota ketään lukemaan tai seuraamaan, vaan ihmiset voivat täältä lukea, mikäli asia kiinnostaa. 

Haluaisin kertoa tässä jo Eliaksesta enemmän, mutta ehkä teen hänestä vielä erillisen postauksen, tai no postauksia. Tässä ensimmäisessä tekstissä haluan kuitenkin heti Eliakselle sanoa, kuten sanon hänelle muutenkin vähintään mielessäni joka päivä; sinua ei unohdeta koskaan, ja äiti rakastaa sinua aina ❤️