Hei vaan sinulle, joka olet löytänyt tämän blogin pariin. Puolivuotiaan poikani Eliaksen kuolemasta on nyt reilu 4 kuukautta. Vaikka tätä asiaa on käsitellyt jo todella paljon, ihan Eliaksen diagnoosista asti (josta on jo 9 kuukautta) niin edelleenkin tuntuu että ajatukset on vankina omassa päässä. Siksi ajattelinkin alkaa kirjoittaa asioita ulos, ja päädyin päiväkirjan sijaan julkiseen blogiin. Osasyynä, koska haluaisin ihmisten ymmärtävän kokonaisvaltaista surua, joka syntyy lapsen kuoleman jälkeen. Se tuntuu jollain lailla olevan tabu, ja asia jota ei saa muut "koskea", joten haluaisin antaa luvan puhua siitä, kuin mistä tahansa muustakin asiasta. Perinteistä päiväkirjaa Eliaksen elämästä olen kirjoittanut lähes koko hänen elämänsä ajan, mutta vaikka siinä on vielä sivuja jäljellä, niin ne tuntuvat tavallaan liian "pyhiltä" täyttää oman olon purkamiseen. Se kirja on tavallaan Eliaksen koko elämä. Olen myös jakanut Eliaksesta todella paljon instaan, joka tosin on suljettu tili (lähinnä muiden lasteni vuoksi). Mutta koska koen, ettei Elias kärsi siitä, että hänen tarinansa tulee julki, niin en näe mitään haittaa siitä että tästä kirjoitan ja mm. jaan hänen kuviaan. Tiedän, että kaikki eivät pitäisi lapsensa kuolemasta julkisesti kirjoittamista niin luontevana, mutta itsestäni tuntuu, että näin myös pystyn konkreettisemmin pitämään Eliaksen täällä meidän kanssamme. Toivon jotenkin, että hänen tarinansa jäisi elämään, eikä katoaisi pois ja unohtuisi.
En aio ottaa kirjoittamisesta paineita. Kirjoitan kun kirjoitan, jos edes kirjoitan. Tavallaan nyt kun tämä blogi on luotu, niin on alusta johon kirjoittaa juuri silloin ja siitä aiheesta kun hyvältä tuntuu. En myöskään aio kertoa Eliaksen tarinaa kronologisessa järjestyksessä. Kirjoitan aina hänestä, tai häneen liittyen, mutta juuri siitä näkökulmasta kun milloinkin minusta tulee ulos. Alkuun instagram tuntui hyvältä väylältä avata Eliaksen elämää, ja aion varmasti hänestä jatkossakin laittaa juttuja sinne, mutta ajan kuluessa on alkanut tuntua, että ehkä ihmiset eivät jaksa katsella suru-postauksiani päivästä toiseen. Tällä tavoin en pakota ketään lukemaan tai seuraamaan, vaan ihmiset voivat täältä lukea, mikäli asia kiinnostaa.
Haluaisin kertoa tässä jo Eliaksesta enemmän, mutta ehkä teen hänestä vielä erillisen postauksen, tai no postauksia. Tässä ensimmäisessä tekstissä haluan kuitenkin heti Eliakselle sanoa, kuten sanon hänelle muutenkin vähintään mielessäni joka päivä; sinua ei unohdeta koskaan, ja äiti rakastaa sinua aina ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti