Mitä sulle kuuluu?

Se on kysymys, jota multa on kysytty paljon, ja josta olen kiitollinen kun sitä kysytään, mutta silti siihen on niiiin vaikea vastata joka kerta. Yritän tähän sitä vointiani nyt kuvailla.

Tavallaan voin ihan ok. Pinnalta.  Eliaksen kuolemasta on pian puoli vuotta. Mulle vakuuteltiin, että suru tulee muuttamaan muotoaan, ja niin se varmasti tekeekin, on jo nyt tehnyt. Mutta se suru ei laimene, ikävä ei laimene, se vaan tavallaan pehmenee. Sitten taas toisaalta se suru syvenee, tuntuu pahalta että joka ikinen päivä, jokainen kuukausi kasvattaa välimatkaa siihen kun Elias vielä oli sylissä ja hengitti, jokelteli ja hymyili. Joka kuukausi kaksi merkkipäivää; kun tulisi kuukausi ikää lisää, ja myös kun tulee kuukausi lisää kuolemasta, joka kuljettaa Eliasta aina vaan kauammas. Se ei helpota mitä enemmän aikaa meidän väliin tulee. Tavallaan päin vastoin.

Tyhjä syli -kuvaus @ValokuvausSanniK

Olen googlettanut, kuinka nopeasti ruumis hajoaa haudassa. Pehmeät kudokset 3-4 vuotta, luut 10-15 vuotta. Viimeksi eilen kun istuin haudan vieressä, mielessäni yritin nähdä maan läpi miltä Elias näyttää. Onko arkku ehjä. Onko hän huonossa asennossa, vai pysynyt siinä samassa johon hänet itse asettelin. Onko lelu ja tutti vielä pään vierrellä, onko nalle kainalossa. Onko arkkuun päässyt jotain jo sisään… Näitä järjettömiä ajatuksia miettii, jotka vaan pahentaa oloa, mutta joita ei saa mielestä pois. 

Niin että miten mä jaksan… Mietin Eliasta paljon joka päivä. Paljon ja monta kertaa. Miljoona välähdystä päivässä ja myös pitempiä muistoihin uppoamisia. Joka ikinen päivä. Alkuun Eliaksen kuolema vei ihan kaikki mehut. Oli tosi tärkeää että pojat sai jatkaa päiväkodissa ja että itse sain vaan olla kotona. Silloin jo se että siivosin keittiön tai laitoin pyykit niin väsytti täysin. Niinpä makasin sohvalla lähes koko päivän. Kun halusin ajatukset muualle, katsoin Netfilixiä. Yritin töihinpaluuta vajaa 3kk kuolemasta, mutta en pystynyt, vaan lähdin kotiin melko pian ekana työpäivänä. Ja väsymys jatkui, ja se jatkuu edelleen. Kesä on tuonut tullessaan kuitenkin myös pirteyttä, hieman energiaa, valoa, iloa… Mutta huomaan silti olevani edelleen varjo entisestäni. 

Vihaan sanontoja ”jatkaa elämää” tai ”päästä yli”. En aio enkä halua päästä ikinä yli Eliaksen kuolemasta. Jatkan kyllä elämää, mutta haluan että Elias kulkee ajatuksen tasolla aina mukana. En aio jatkaa elämää niin ettei häntä ikään kuin olisi ollenkaan. Toki tiedän että se jatkuu ilman häntä konkreettisella tasolla, mutta en kestä ajatusta että hänet unohdettaisiin tai siivuttaisiin osana meidän perhettä ja elämää. Tällä hetkellä tunnen kipuilua siitä että elämää kuitenkin täytyy jatkaa, ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei ole suoranaisesti minua siihen painostanut, mutta silti tuntuu että se painostus tulee jostain ympäriltä, joka puolelta, vaikkei kukaan sitä ääneen sanokaan. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän tulee tunne että ihmiset ajattelevat, että nyt mun mieli alkaa varmaan tasoittua. Itselle siitä tulee vastareaktiona ns. hätähuutoja, että ”ei, mä olen vieläkin rikki! Mutta näkeekö kukaan?”

Töihin paluu ahdistaa. Se tuntuu, kuin joutuisin irtautumaan surustani ihan liikaa. Kahdeksaksi tunniksi putkeen viisi kertaa viikossa. En tiedä ymmärtääkö sitä kukaan, mutta se tuntuu kohtuuttomalta. Toisaalta tiedän että sekin asia tulee eteen ennemmin tai myöhemmin, koska töihin tietysti on vaan pakko mennä. Syyskuussa olisi nyt tarkoitus aloittaa. 

Olen tehnyt ajatustyötä paljon sen kanssa, että en enää tule palaamaan täysin entiselleni koskaan. Uskon että aika auttaa siinä että ilo vielä joskus löytää takaisin minuun. Mutta sisälläni on nyt myös suru ja se tulee elämään ilon ja onnen rinnalla aina, toivottavasti sulassa sovussa vielä joskus. Surusta en halua päästää irti, se on se jokin mikä mulla on Eliaksesta jäljellä, suru ja itku tuo Eliaksen aina lähemmäs. 

Tuntuu todella väärältä vastata tuohon otsikon kysymykseen että ”ihan ok” tai ”ihan hyvää”, vaikka se tavallaan pitääkin paikkansa. Mun ja meidän elämä jatkuu, mutta en mä nyt hemmetti viekoon voi hyvin. Mutta en tiedä aina miten muutenkaan kuvailisin sitä että meidän arki jatkuu, lasten elämä pyörii normaalisti, jaksan hymyillä, olen onnellinen seuratessani lasteni jalkapalloa tai urheilukoulua tai kun he leikkivät kavereiden kanssa, jaksan nähdä ystäviä ja olla heidän kanssaan suht normaalisti jne jne. Mutta se tunne sisällä etten ole itseni, en ole oikeasti onnellinen, multa on viety pois oma lapsi, eikä hän tule koskaan takaisin. Niin en ole ihan ok, vaikka toisinaan siltä tuntuu ja varmasti näyttääkin. En jaksa enää kiinnostua mistään ylimääräisestä, karsin elämästäni kaikkea mikä vie energiaani. Ei ole voimia ylimääräiseen. Toisaalta yritän jaksaa pitää kiinni niistä asioista jotka tuovat voimaa; lapset, lasten ystävät ja ystävyyssuhteet ja harrastukset, omat tärkeät ystäväni, läheiset, oma aika, omien juttujen tekeminen, musiikin kuuntelu... Toiveissa vielä olisi aloittaa jokin oma harrastus, ne kun on lasten myötä jääneet. En kestä aina ihmisten iloa, tai kestän, mutta se sattuu välillä. En kestä pinnallisuutta. Toisten onni ei ole minulta pois, ja siitä mun täytyy itseäni aktiivisesti muistuttaa. Haluan iloita muiden puolesta, koska jos en niin tee, se myrkyttää omaa mieltäni ja ihmissuhteita. 

@ValokuvausSanniK

Suru on ollut suurta yksinäisyyttä. Vaikka vertaistuesta on ollut suuri apu, niin tämä on silti ollut vain ja ainoastaan mun kokemukseni mun surusta, ja siinä olen ollut yksin. Onnekseni mulla on ympärillä ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet ja halunneet ottaa suruni vastaan, ja olleet läsnä. Tiedän ja tiedostan että se on heillekin raskasta, enkä tosiaan haluaisi olla näin pitkään taakaksi, mutta olen niin onnellinen kun olen saanut huomata että kyllä he jaksavat. Ja vaikkeivat jaksaisikaan niin ovat siinä silti. 

En osaa nytkään pukea tuntemuksiani tarpeeksi. Se on vaikeaa vaikka on aikaa sitä miettiä, ja siksi se on myös super vaikea kysymys kun kysytään mitä kuuluu, enkä haluaisi vastata että ihan hyvää kuuluu. 

Silti sitä saa edelleen kysyä 😃 Jatkan sitten vaan pähkäilyä että mitähän ihmettä taas vastaisi, jotta se vastaus pätisi vielä seuraavana päivänä tai edes parin tunnin päästä. Koska olo aaltoilee. Jos siinä hetkessä hymyilyttää, niin seuraavassa hetkessä ryvenkin jo ikävässä. Sellaista tämä on. Rämpimistä. Mutta siis kiitos kaikki ihmiset, jotka jollain tavalla olette kulkeneet mukana! Tutut ja tuntemattomat ❤️ Koska kaikki ihanat ihmiset ja heidän välittäminen ja empaattisuus ja kaikki sympatia - en tiedä missä olisin ilman niitä.